Oma kolme vuotias poikani on äskettäin oppinut huijaamaan, eli hän on siinä sosiaalisen kehityksen vaiheessa, että on oppinut ymmärtämään toisen ihmisen ajattelua ja yrittää hyödyntää sitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vaikka pieni lapsi voi yrittää muuttaa totuutta edukseen, hän ei kuitenkaan ole vielä tietoinen valheen ja totuuden rajasta, toisin kuin aikuinen. Meiltä kaikilta saattaa nimittäin lipsahdella valheita päivittäin, niin pieniä valkoisia valheita kuin hieman suurempiakin. Taito on opittu jo pienenä ja sitä hiotaan paremmaksi mitä enemmän ikää karttuu.

 

Valehteleminen on mielenkiintoinen ja jokaisen arkipäivään liittyvä ilmiö. Ihmisen arvioidaan itse valehtelevan pari kertaa päivässä ja kohtaavan päivittäin kymmenittäin erilaisia valheita niin sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin median välityksellä. Mielenkiintoiseksi valehteluun liittyvän moraaliajattelun tekee se, että toisaalta valehtelua pidetään tuomittavana, toisaalta se hyväksytään osana ihmisen sosiaalisuutta ja voidaan pitää jopa toimenkuvaan kuuluvana tietyissä ammattiryhmissä, kuten markkinoinnissa, myyntialla tai politiikassa.

 

Se että valehtelua pidetään kuitenkin lähtökohtaisesti tuomittavana tekona, aiheuttaa sen, että ihminen osaa valehdella aika hyvin, ja todella hyvin jos valehtelee usein. Valehtelu, valkoisten valheet sekä kasvojen eleiden hallinta opitaan jo nuorena ja meitä voidaan jopa kannustaa siihen. Lasta voidaan käskeä  hymyilemään kylään mennessä, olla näyttämättä pahaa mieltään tai pitämään naama peruslukemilla, vaikka aidot tunteet kertoisivat jotain aivan muuta. Vanhemmiten positiivisten valheiden määrä vain korostuu, vai kuinka moni meistä on aivan rehellinen puolison vaatevalinnan, työkaverin uusien ideoiden tai lapsensa urheilusuorituksen suhteen.

 

Se että voimme itse valehdella päivittäin ja että kuulemme sitäkin enemmän valheita muiden suusta, saa ihmiset kiinnostumaan valehtelun tunnistamisesta. Koska asioita on joskus tapa yksinkertaistaa, vallalla on paljon pinttyneitä ja vääriä uskomuksia siitä, miten yksittäinen ele kertoo siitä, puhuuko keskustelukumppani totta vai tarua. Niin helppoa kuin tämä elämästä tekisikin, kylmä totuus kuitenkin on se, että yksittäisestä eleestä ei voi suoraan vetää johtopäätöstä, valehteleeko toinen vai ei.

 

Tiedämme että valehtelevan ihmisen syke saattaa nousta, kehonkieli voi olla hermostunutta, hän saattaa räpytellä silmiään tai hänen kätensä vapisevat. Mutta täsmälleen nämä samat ja monet muut valehteluun liitettävät reaktiot ja eleet ilmenevät myös ihmisellä joka on syystä tai toisesta hermostunut tai ahdistunut. Tätä näkee kuulusteluissa, työhaastatteluissa ja kaikissa tilanteissa, joissa ihminen on epämukavuusalueellaan.

 

Ei ole siis olemassa yksittäistä elettä tai silmänliikettä, joka varmuudella kertoo että toinen valehtelee, mutta ei hätää, valheen voi kyllä melko suurella todennäköisyydellä tunnistamaan ja siihen löytyy useita hyviä tekniikoita. Yksittäisten kehonkielen eleiden tulkinnan sijaan arvioinnissa tulee huomioida aina asiayhteys, tilanne kokonaisuutena, mahdollinen motiivi ja ennen kaikkea puheen ja eleiden väliset eroavaisuudet. Koska yksittäisen eleen tulkinta voi mennä todella pahasti metsään ja aiheuttaa hankalia tilanteita, on varmempi olla vetämättä yksittäisistä eleistä liian suoria johtopäätöksiä. Niin kotona kuin työpaikallakin.